Asumme viimeistä viikkoa Espanjassa. Tarkoitukseni oli kirjoittaa jo aiemmin lisää aasista, mutta aasi katosi ja vei inspiraationi mennessään. Kerron kuitenkin jotain:
Aasin nimi on epävirallisesti Dusty. Se on saanut nimensä naapurustossa asuvalta britiltä, joka koki aasin pölyiseksi. Sama britti kertoi taannoin, että Dusty on kipeän jalkansa takia "lomalla" aasinhommistaan, joita se ja muut aasit raatavat Mijaksen kylässä. Loma tarkoittaa tässä tapauksessa noin kolmen metrin narussa seisomista puun ja puskan välissä, mutta toisaalta myös vapautta turistien roudaamisesta selässään läpi päivän. Ennen Dustya samassa paikassa seisoi toinen kehäraakki-aasi. Tämä edellinen aasi löytyi eräänä päivänä kuolleena maasta makaamassa, kun britti tuli kävelyllä aasikaveriaan tervehtimään. Kuten sanottu, eläinten rooli on täällä toisenlainen kuin Suomessa, missä lemmikeille syötetään superfoodia ja koirilla on oma kummitäti. Dustyn kohtalo jää tällä erää ilmaan.
Vanhat väittämät siitä, että matkailu avartaa ja että kaukaa näkee lähelle, pitävät tämän reissun perusteella varovaisesti arvioiden paikkansa. Suomalaisiin suhtaudutaan hyvin positiivisesti täällä ja paikallisilla on vahva olettamus muun muassa siitä, että osaamme puhua lähes kaikkia kieliä. Yhdessä ravintolassa henkilökunta tuli pyytämään, että voisimmeko toimia tulkkina asiakaspalvelutilanteessa, koska "olettehan suomalaisia". Andalusiassa suomalaiset ovat haluttuja vuokralaisia tunnollisuuden ja kunnollisuuden takia, enkä ihmettele. Autolla liikkuessa olemme oppineet tunnistamaan suomalaiset katukuvasta alta aikayksikön, emmekä suinkaan päkkipahvipäähineistä tai "Jätkä on eläin" -paidoista. Suomalaiset ovat niitä aran näköisiä ja ympärilleen pälyileviä ihmisiä, joilla on käytännöllinen asukokonaisuus ja tarkkaavainen olemus. Kiltteys paistaa suomalaisista kaikkialle. Ja alleviivaan, että tulen hyvin mieluusti tunnistetuksi samoista piirteistä itsekin. Neljän kuukauden observoinnin perusteella en sanoisi kansanluonteestamme juurikaan pahaa.
Käytännön tasolla parhaan esimerkin suomalaisen ja espanjalaisen erosta sai tuttaviemme lapsen syntymäpäiväjuhlilla, jotka järjestettiin Hop Lop -tyyppisessä sisäleikkipuistossa. Vierekkäisissä pöydissä juhli espanjalaisten ja suomalaisten lasten juhlaseurue. Kun henkilökunta tuli limuvaunun kanssa tarjoilemaan juomaa molempiin seurueisiin, hyökkäsivät espanjalaiset muksut huutaen kohti limupulloja, kun taas suomalaiset lapset istuivat jokainen omalla paikallaan ja pitivät äänetöntä kättä ylhäällä sen merkiksi, että tahtoivat juotavaa.
Lapsiperheen näkökulmasta espanjalaisen kulttuurin silmiinpistävin ero suhteessa suomalaiseen kulttuuriin on suhtautuminen lapsiin. Eroavaisuudet huomaa useissa asiayhteyksissä, mutta parhaiten järkyttävän sisällön suhteen. Siinä, missä Suomessa ollaan hyvin valistuneita ja huolellisia lasten ikä- ja kokorajoituksista mediasisältöjen, huvipuistojen ja lelujen suhteen, täällä ollaan... toisenlaisia. Kävimme paikallisessa tivolissa Halloweenin aikoihin ja portilla lipunmyyjä ihmetteli kysymystäni siitä, onko alle metriselle kuopukselle järkeä ostaa ranneketta laitteisiin. Vanhemman kanssa lapsi kuulemma saisi mennä suurimpaan osaan laitteista, ei ongelmaa. Alueelle astuessa pääraitilla tuli vastaan ihailtavan aidon näköinen zombieaitaus, jossa suolia roikkuvia yksikätisiä ja veriseksi raadeltuja ihmisnukkeja oli sijoitettu laajalle puistoalueelle lapsien ihailtavaksi. Oma suomalainen kakaramme nieleksi vaitonaisena vieressä, espanjalaisia muksuja ei mietityttänyt asetelmassa mikään. Emme osanneet aavistaa pahaa siinäkään kohtaa, kun hymyilevä laiteohjaaja opasti meidät pienintä myöten dinojunaan, joka osoittautuikin säkkipimeäksi kauhujunaksi, jossa tyhjästä hyökkäili päälle punasilmäisiä liskoja. Suomessa ei 3-vuotiaalla osanottajalla ole asiaa edes kesäteatteriin. Täällä? Nopeasti lapset sisään, traumajuna odottaa jo!
Aiemmin mainitussa sisäleikkipuistossa oli lapsia varten rakennettu Death's Room -kauhurata, jonka ikäsuositus oli alkaen 2 vuotta. Suomalaisten lasten ryhmä ohjattiin sisään ja hetken päästä osa itkien ulos. Voin vilpittömästi sanoa, etten tiedä, kumpi kulttuuri on tässä asiassa parempi. Täällä lapset osaavat nauraa kauhusisällölle, koska ymmärtävät, että kauhu on vain kuvia ja nukkeja, Suomessa taas lapset ovat peloteltuja pelolla: aikuiset muistavat aina kertoa, että jokin on liian pelottavaa lapselle, jolloin lapsi alkaa pelätä pelkäämistä. Ehkä varovaisuutta ja arkuutta ei tarvitsisi sittenkään periyttää lapseen koko rahan edestä.
Tänään reissaamme kauniiseen Rondaan yöksi tai pariksi. Sitten kohta kotiin. Suomeen ja Porvooseen on todella kiva palata, eikä vähiten siksi, että on joulu. Yritän kunnostautua ja ottaa pari kuvaa Rondan kuuluisasta sillasta ja sen alla aukeavasta kuilusta. Sinne on kuulemma heitetty paljon ihmisiä ennen muinoin, kun on tullut eripuraa. Mietin vielä, kerronko lapsille tätä faktaa, vai säästänkö suomalaisittain heidät järkytykseltä.
